Tätä on luvassa:

Kirjoitan elämästä ja ystävyydestä. Kirjoitan siitä kun elämä potkii päähän. Kirjoitan teorioita miehistä, tunteista, parisuhteesta ja siitä kuinka se kestää vaikka töitä tehdään pahimmillaan 12 h/vrk ja ei ehditä kunnolla näkemään. Kirjoitan siitä miten koen ammatillisuuden elämässäni. Joitain vanhoja kirjoituksia, kuten runoja ja satuja, siirtelen tänne arkistojen kätköistä. Myös arjen ilot ja liikkuminen näkyy blogissa.

Toivottavasti viihdyt seurassani. Otan mielelläni vastaan mielipiteitä, ajatuksia ja kommentteja. Sähköpostillakin saa lähestyä: nuvo.niina@gmail.com

Tervetuloa minun maailmaani.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Muistojen virtaa:

 Tästä alkaa tietynlainen muutos blogissani. Haluan jakaa teidän kanssanne niitä merkittävimpiä muistoja, joita minulla on. Olen viime aikoina onnistunut löytämään niitä lapsuusajan seuratuimpia ohjelmia Afred J. Kwakista aina David Copperfild -elokuvaan. Mukaan mahtuu monia ja niihin liittyviä muistoja on paljon. Tässä teille yksi tarina menneisyydestä ja ihmisistä elämässäni. 

 
Silloin kuin olin pieni, minulla oli yksi todella hyvä ystävä. Näimme vain muutaman kerran vuodessa, mutta leikkimme jatkuivat aina siitä samasta kohtaa kuin mihin ne olivat jääneet edellisellä kerralla. Parhaiten kuitenkin muistan kesät: tuolloin asuimme vielä pohjanmaalla, Himangalla ja perheystävämme tulivat joka kesä käymään. Muistan ajatelleeni, että he tulivat tosi kaukaa, kun he tulit läheltä Helsinkiä. No tänä päivänä en sanoisi, että läheltä Helsinkiä.

Joka kesäisen vierailun aikana, minä ja sisareni saimme uudet puukengät. Samalla reissulla haimme myös oikeita kunnon karkkeja, niitä vanhan ajan kartiotikkareita ja muototikareita myös. Parasta oli kuitenkin ne polkkamakeiset, jotka maistuivat piparmintulta. Nätä reissu oli se mitä tuli odotettua koko kesän ajan. Puukenkiä ei saanut milloinkaan muulloin kuin kesäisin.


Lapsena, taisin olla viiden vanha ja ystäväni 4, leikimme paljon lasten ohjelmien aiheista. Muistan kuinka olemme leikkineet matkaa maailman ympäri. Minä olin se herrasmies leijona ja ystäväni kaunis prinsessa. Minä pelastin hänet lähes varmalta kuolemalta ja lupasin suojella ystävääni aina, jottei hänelle vaan koskaan sattuisi mitään pahaa. Leikissä kiersimme maailmaa ympäri ihan niin kuin siinä ohjelmassa. Leikimme vain parhaimmat jaksot ja tietysti ne missä oli herra leijona ja prinsessa. Toki jaksot olivat vain johdatusta leikkiin, leikki kuitenkin usein kulki omaa rataansa. Usein prinsessa oli pulassa ja minä urheana leijonana riensin aina auttamaan.

 

Afred J. Kwak oli toinen suosikkileikkimme. Minun huoneessani olevat kerrossängyt olivat se Alfredin talo ja tämä leikkiä jaksoimme leikkiä useampaankin kertaan. Taisi leikin pohja viedä meidät niin hurmokseen, että jokainen nähty jakso leikittiin. Milloin asuimme puukenkätalossa, jollainen tomi Alfredilla sänkynä ja milloin matkasimme maailman ääreen seuranamme Alfred. Muistan myös jakson, jossa Alfred rakastui. Tarkemmin en muista, että keneen ja mitä siinä jaksossa todellisuudessa tapahtui, mutta muistan. Jälleen minä olin Alfred ja ystäväni se tyttö ankka. Jälleen annoin lupauksen pitää huolta toisesta, jottei mitään pahaa tapahdu.


 

Sandokanin myötä me olemme leikkineet taisteluleikkejä. Sandokan oli poikkeus. Sitä leikittiin ulkona ja talvella. Tämä leikki jäi kyllä huomattavasti vähemmälle kuin aikaisemmat leikit, tosin olimme kyllä kasvaneetkin jo aika paljon. Sandokanin aikaan olimme muistaaksemme kuitenkin jo koulussa. Minä sain jälleen olla urhea Sandokan ja ystäväni oli se kaunis tyttö, johon Sandokan ihastui. Jälleen kerran minä lupasin suojella ja turvata toisen elämän niin, etten koskaan antaisi hänelle tapahtua mitään pahaa. Sandokaista muistan yhden kunnon leikin. Se taisi olla niitä harvoja, johon oli nuoremmat sisaruksetkin otettu mukaan. Sitä leikittiin yhtenä uutena vuotena ystäväni kotipihalla. Olimme muuttaneet Himangallata Pukarolle. Me heittelimme lumipalloja ilman ja kuvittelimme niiden olevan tykin kuulia. Muistaakseni minä ja ystäväni taisimme voittaa ja lopuista lumipalloista tuli ilotuksia. Tässä vaiheessa aloimmekin olemaan jo sen verran isoja, että meitä taisi kiinnostaa enemmän pojat kuin varsinaiset leikit. Yhteydenpito jatkui kirjeillä ja juteltavaa riitti aina silloin kuin näimme. Meistä tuli nuoria ja sitten nuoria aikuisia. Ja havahduin siihen, että meidän yhteys oli katkennut jostain syystä kokonaan. 

Toissa kesänä kirjoitin ystävälleni kirjeen monen monen vuoden jälkeen. Kirjoitin meidän leikeistä ja niistä lupauksista huolehtia ja pitää hänet turvassa niin , ettei kukaan voisi häntä koskaan satuttaa. Silloin kun kirjettä kirjoitin olin aidosti pahoillani, etten ollut pystynyt täyttämään lapsena annettuja lupauksia. Ja se tuntui pahalta. Halusin silloin kirjeellä kuitenkin osoittaa sen, että minä en ole unohtanut. En ystävääni ihmisenä enkä niitä muistoja, joita olimme saaneet. Tuota kirjettä en kuitenkaan tainut koskaan saada postiin asti ja nyt en sitäkään löydä mistään.

3 kommenttia:

  1. Ihanaa, ihanaa, ihanaa! Kiitos, olen Sandokanin nimeä koettanut muistaa jo useamman vuoden!

    Tämä kirjoitus herätti tunteita ja muistoja omasta lapsuudesta. Itsekin olen aina leikkinyt lastenohjelmien pohjalta silloin pienenä...

    Löysin tämän blogin etsiessäni muita jotka opiskelevat tai ovat töissä nuoriso- ja vapaa-aika-alalla. (itse aloitin opiskelun vasta...)

    Myönnän, innostuin kirjoittamaan, mutta aion kyllä surata blogiasi tarkkaan jatkossakin!

    :)

    VastaaPoista
  2. Sandokania löytyy youtubesta. :) Sitä on viime aikoina paljonkin tullut katseltua.
    Niin ja tervetuloa seuraamaan matkaani :)

    VastaaPoista
  3. Seuraan sitä ihan mielelläni, harvassa blogissa kun on näin syvälllisesti ja kauniisti kirjoitettua tekstiä joka todellakin herättää tunteita. :)

    VastaaPoista