Kirja, jota ei malttaisi kädestä pois laskea. Se imaisee mukaansa. Uppoudun syvemmälle. Haluan tietää lisää.
Kirja on niin taidokkaasti kirjoitettu, ettei sen lukemista malttaisi millään lopettaa. Edes hetkeksi. Mitä enemmän lukee niin sitä ennemmän haluaa tietää. Kirja kertoo melkein viiden vuoden odotuksesta. Siitä mitä se on.
Kirjan mukana kulkee vahvat tunteet: Kelpaanko, kaipaus ja toivo. Kysymykset risteilevät päässä urakalla. Vaikka minulla ei ole lapsia, on helppo samaistua Annan tunteisiin.
"Ostan leluja lapselle, jonka nimeä tai ikää en tiedä."
Adoptiomatka on koskettava tarina tosielämästä. Sen haasteita ja odotuksista. Samalla kirjasta kumpuaa se tunne, että toiset eivät ymmärrä. Silloin kun kyse on biologisesta lapsesta, kukaan ei kyseenalaista, mutta adoption kohdalla usein on toisin. Harva ymmärtää ja usein kysytään kummassa on vika.
"Kaikkein tärkein määrre puuttuu. En ole kenenkään äiti." "Minulla on oikeus katkeruuteen, sillä: Kaikki muut saavat lapsia, Minä joudun odottamaan lastani enkä ehkä koskaan tule äidiksi."
Epävarmuus tulevasta on pelottavaa. Onko lapsi jo ensi jouluna vai kenties kesänä? Näihin kysymyksiin ei Annalle osattu vastata. Epävarmuus siitä toteutuuko unelma vai ilmoittaako Kiinan viranomaiset, ettei pariskunta saa sieltä lasta.
"Teillä on nyt pieni tyttö." "Kuinka ihana hän on. Hän on vielä vauva." Meillä on samanlainen nenä."
Ilo ja onni. Suunnattoman suuri rakkaus. Se kaikki on niin käsinkosketeltavaa. Kirjan tunnemaailmaan uppoaa väkisin mukaan, sillä Adoptiomatka on koskettava ja herkkä. Se on antoisa lukukokemus, joka saa ajatukset liikkeelle. Kirja on värikäs ja tunnerikas. Tunteita laidasta laitaan. Ennen kaikkea adoptiomatka on kuvaus prosessista, joka on pitkä ja vaikea. Prosessi, jossa koko elämä tutkitaan ja pengotaan. Kirja on myös kuvaus kansainvälisen adoption byrokratiasta ja ihmisistä sen takana.
Tämä on kirja, jota lämpimästi voin suositella luettavaksi on lapsia tai ei.
Anna Pihlajaniemi. 2011. Adoptiomatka. Latvia: Tammi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti